Piccolohuilu

No, taas kerran he olivat soittamassa kaljakievarissa ja soitto sujui hyvin... Esityksen jälkeen takahuoneeseen ilmestyi arvokkaan näköinen herra. Tuo herra vastasi kuninkaan viihtyvyydestä ja oli ihastunut kolmikon soittotaitoihin. Hän kysyikin miehiä soittamaan kuninkaan hoviin.

Piakkoin heillä oli esiintyminen hovissa kuninkaan arvovaltaisille vieraille. Ennen esiintymistä hänen majesteettinsa lupasi palkita miekkoset ruhtinaallisesti, jos vieraat viihtyisivät. Musiikkiesitys oli erityisen hieno ja vieraat viihtyivät yli odotusten. Myöhemmin kuningas kertoi, että jokainen soittajista saisi timantteja niin paljon kuin kunkin soittimeen mahtuisi... Tuuban soittajalla ei ollut enää rahahuolia, eikä trumpetin soittajakaan köyhäksi jäänyt, mutta Antoniolla oli se piccolohuilu...

Parin päivän kuluttua eräs hovissa kolmikon soittoa kuunnelleista vieraista tarjosi soittajille keikkaa hänen hoviinsa. Tottakai, pojat totesivat (lisää mainetta) ja taas heidät luvattiin palkita runsain mitoin. Soitto sujui jälleen kuin rasvattu, jonka jälkeen heille luvattiin viinaa niin paljon kuin kunkin soittimeen mahtuisi... Tuuban soittaja oli alkoholimyrkytyksen partaalla ja trumpetin soittajakin oli hyvässä humalassa mutta Antoniolla oli se piccolohuilu...

Seuraavaksi päiväksi he olivat jo sopineet soittavansa erään valtiomiehen luona. No, samat kuviot toistuivat ja orkesterille oli taas mahtavat palkkiot luvassa. Soitto ei ottanut sujuakseen, ei sitten millään. Tuuban soittaja oli vieläkin niin sekaisin eilisestä, että pilasi tuuban pöristelyllään Antonion hienon soolonkin. Kuuntelijat kauhistelivat aikansa ja esityksen jälkeen kuningas karjui, että: "Soittimenne työnnettäköön sinne mistä ei surkea soittonne enää kuulu!!!" No, eihän se trumpetti mihinkään mahtunut, tuubasta puhumattakaan, mutta Antonioparalla oli se piccolohuilu...